Miten ylläpidämme nuorten kykyä unelmoida ja muuttaa unelmat tavoitteiksi ja oppimiseksi? Unelmat eivät rakennu tyhjiössä eivätkä ihmiset ole pelkästään itseään toteuttavia yksilöitä, muistuttaa projektipäällikkö Tia Kataja.
Maaret Kallio kysyy kolumnissaan (HS 16.2.2022) “Luulitko, että olet vastuussa omasta onnellisuudestasi?”. Voi miten kiitollinen olen hänelle tästä kysymyksestä ja tekstistä!
Hän kirjoittaa: ”Meistä jokainen on vastuussa omaa onneamme paljon suuremmasta kuviosta: toistemme onnellisuudesta ja yhteisestä hyvästä. Sitä pohtiessa ja toteuttaessa kartuttaa väistämättä puolihuolimattomasti myös omaa onnellisuuttaan.” Kolumnissa viitataan Ilona Suojasen tutkimuksen ajatukseen jaetusta onnellisuusvastuusta.
Olen mukana kehittämässä ja tuottamassa digitaalista alustaa yrittäjyyden ja projektiosaamisen kehittämiseksi. Kohderyhmänä ovat nuoret, toisen asteen opiskelijat. Tässä työssäni olen monet kerrat pysähtynyt miettimään nuorten unelmointitaitoja ja niihin kannustamisen merkitystä.
Jaettu onnellisuusvastuu on todella kiehtova ajatus huomioitavaksi kaikessa tekemässämme kehitystyössä, mutta yritän tässä nyt keskittyä näkökulmistamme vain nuoriin.
Otsani on työmme edetessä usein kurtistunut huomatessani osan nuorista vastaavan kyselyihimme, etteivät he juurikaan unelmoi.
Lipuminen asiasta ja tilanteesta toiseen ohjaa näiden nuorten elämää enemmän kuin unelmointi. Valmiiksi viitoitettuja polkuja pitkin on turvallisempaa kulkea kuin miettiä omaa polkuaan ja tehdä elämästään itsensä näköistä.
Otsakurttuni syy on kysymys, miten mikään nuoren tai kenenkään meidän elämässämme voi muuttua tavoitteiksi ja niiden mukaiseksi tekemiseksi ja oppimiseksi, jos meillä ei ole kykyä haaveilla ja rakentaa itsemme näköisiä unelmia?
Nuorilla, ihan jokaisella heistä, pitäisi olla takki auki tulevaisuudelle ja rohkeus paahtaa sitä kohti halutessaan vaikka täysillä.
Ajattelen, etteivät unelmat rakennu tyhjiössä. Unelmat tarvitsevat syntyäkseen polttoainetta ja tätä polttoainetta taas tuottaa vuorovaikutus ihmisten kanssa. Unelmia on myös mahdoton muuttaa realistisiksi tavoitteiksi ja tavoitteiden mukaiseksi toiminnaksi, jos ympärillä ei ole ihmisiä.
Ajatus siitä, että nuoremme joutuisivat rakentamaan vajavaisella elämänkokemuksellaan oman polkunsa ja olemaan valinnoistaan ihan vain itse vastuussa, on pelottava.
Maaret Kallio kehottaa tarkastelemaan onnellisuutta kolmesta näkökulmasta: minä, me ja yhteiskunta.
Otin ajatuksen todesta mutta päätin myös olla sen verran armollinen, että rajasin pohdintani tässä vain yrittäjyyskasvatustyöhön. Voimmeko me yrittäjyyskasvatuksen asiantuntijat jotenkin edistää nuorten onnellisuutta? Voimmeko tarjota nuorille hedelmällisemmän maaperän unelmoinnille? Mitä voimme tarjota onnellisuuden tavoittelemisen tueksi? Mitä juuri minä voin tehdä nuorten hyväksi?
Me puhumme nyt muun muassa verkostoitumisesta, arvoverkostoista ja (eko)systeemeistä. Uskon, tai toivon, että näiden takana on lopulta tavoite palata ihmisyyden äärelle. Sellaiseen todellisuuteen, jossa ihmiset tekevät asioita aidosti yhdessä ja ihmisellä on arvo ihmisenä, ei pelkästään yksilönä.
Jos näemme ihmiset pelkästään itseään toteuttavina yksilöinä, saattaa ihmisenä oleminen laajemmassa mielessä unohtua ja alamme elää liian minäkeskeisesti. Ihmisenä olemisen “vuorovaikutussysteemiin” pitäisikin kuulua kyky nähdä olevamme osa laajempaa kokonaisuutta, johon toki myös kaikki muu ympäröivä todellisuus ja esimerkiksi yleinen positiivinen visio tulevaisuudesta liittyvät.
Yrittäjyyskasvatuksen keinoin voimme edes pienesti yrittää tarjota nuorille alustan itsensä ja oman onnellisuutensa rakentumiselle osana kokonaisuutta.
Voimme olla osa positiivisen tulevaisuuskuvan luomista, vaikka tässä ajassa se ei helppoa välttämättä olisikaan. Mitä paremmin tunnemme itsemme ja tarpeemme, sitä varmemmin voimme elää itsemme näköistä elämää ja menestyä kukin tavallamme osana laajempaa systeemiä. Systeemi tarvitsee monenlaisia tekijöitä, työelämä monipuolisia osaajia. Pelkkien unelmien varassa systeemi ei toimi.
Jos nuoret eivät ole onnellisuuden mahdollisuuksissa samalla viivalla, voimme auttaa heitä onnellistumaan niistä lähtökohdista, jotka ovat juuri heille mahdollisia. Keskeistä tässä on nuorten kohtaaminen ja kuuleminen.
Vuoropuhelussa ääni on annettava myös nuorelle itselleen. Myös Ilona Suojasen väitöstutkimuksen tulokset viittaavat työntekijöiden kuuntelemisen ja keskustelujen olevan avain onnellisempien työpaikkojen luomiseen. Kaikki tuki, jonka voimme nuorelle tai toisillemme tarjota, on lopulta myös yhteistä hyvää jaetun onnellisuuden systeemissä.
Yritteliään elämänasenteen takana taitaakin oikeastaan olla halu onnellistua.
Tia Kataja on työelämän moniottelija ja opetus- ja koulutusalan vahva ammattilainen. Tällä hetkellä hän toimii Open Platform Entrepreneurship Education for Future Work -hankkeen (ESR) projektipäällikkönä. Tialla on pitkä ja monipuolinen kokemus hankekehittämisestä ja verkostoista. Hän on työskennellyt myös mm. yleissivistävän koulutuksen rehtorina ja vapaaehtoistoiminnan ohjauksen ja johtamisen tehtävissä. Tia on kasvanut yrittäjäperheessä ja toiminut itsekin yrittäjänä. Tällä hetkellä hän on erityisen kiinnostunut osaamista kehittävien innovaatiokumppanuuksien rakentamisesta, kokeilukulttuurin vakiinnuttamisesta, verkosto-osaamisen vahvistamisesta ja yritteliään elämänasenteen juurruttamisesta erityisesti nuoriin.
Näkökulma-palstalla julkaisemme asiantuntijoiden kirjoituksia.
ESR-rahoitteinen Open Platform Entrepreneurship Education for Future Work on Valtakunnallisen YES ry:n, Prizztech Oy:n ja Satakunnan koulutuskuntayhtymä Sataedun yhteishanke. Hankkeessa rakennetaan digitaalinen työkalu, jonka avulla opiskelija voi seurata ja kehittää omaa yrittäjämäistä osaamistaan. Työkalusta luodaan digitaalinen ja pedagoginen oppimisympäristö työelämän kanssa tehtävään yhteistyöhön.
